Jumppapowerilla vuoria valloittamaan

Paula Strengell

GoGon jumppakärpänen Paula Strengell, 44, on elävä esimerkki siitä, että ryhmäliikuntatunneilla kerätty kunto riittää vuortenvalloitukseen. Paula harrastaa vaellusta, vuoristovaellusta ja hiihtovaellusta, ja harrastukset ovat vieneet naista vuorille ympäri maailmaa: Himalajalle, tammikuussa Argentiinaan Aconcagualle ja maaliskuussa Huippuvuorille – tämän jutun ilmestyessä Paula on palaamaisillaan koti-Suomeen. Paula haluaa vakuuttaa ihmiset siitä, että ”tavallinenkin” ihminen ja liikkuja pystyy huippusuorituksiin – kirjaimellisesti vieläpä – niin päättäessään.

Paula sanoo olleensa nuorena huono koululiikunnassa. GoGo-liikkumisen hän aloitti 20 vuotta sitten. Lapsi leikki aulassa junilla kun äiti kävi jumpassa – nykyisin taas äiti ja aikuinen tytär käyvät ryhmäliikuntatunneilla yhdessä. Paulalla ei ole partiotaustaa, vaan kiinnostus vaeltamiseen syntyi, kun hän kokeili vaellusta yhden yön reissulla Lapissa.

Millainen ihminen voi harrastaa vuoristovaellusta?

On oltava sitkeä, pitkämielinen ja vähän kova.  Peruskunnon on oltava hyvä, mutta toisaalta esimerkiksi jumppakunnolla pärjää hyvin. Nuoret, vahvat miehet tuppaavat lähtemään turhankin nopeasti liikkeelle. Henkiset ominaisuudet ja sitkeys ovat kuitenkin tärkeämmät. Reissulla on siedettävä retkiolosuhteita. Tärkein asia pitkillä vaelluksilla erämaassa on se, ettei hermo mene vastoinkäymisissä. Olosuhteet ovat haastavat, ja on pystyttävä toimimaan järkevästi, vaikka olisi kylmä ja nälkä. Ennakoiminen on oleellista,
ettei tilanne pääse paniikiksi asti. On huomioitava myös, ettei vuoristosta saa yhteyttä kotiin, joten äitiä ei saa tulla ikävä eikä kotona tulisi olla isoja kysymyksiä avoinna.

Maisemia Aconcagualla (kuva suurenee klikkaamalla)

Miten valmistaudut reissuun?

Käyn jumpalla noin kuusi kertaa viikossa ja liikun monipuolisesti: kestävyys-, intervalli- ja koordinaatioharjoittelua. Käyn esimerkiksi BODYSTEPissä, joka on hyvä laji nilkalle. Välillä, etenkin ennen reissua, teen myös jumppamaratoneja ja esimerkiksi BODYPUMPissa käytän normaalia isompia painoja osoittaakseni itselleni, että pystyn siihen. Toistaiseksi tällainen liikkuminen on riittänyt. Hyvät varusteet, kuten vaelluskengät, ovat välttämättömät, markettikamppeissa reissuun ei voi lähteä. Reissulla voi olla pakkasta -30 astetta ja kova tuuli, joten valmistautuminen kylmään on tärkeää jo turvallisuuden takia. Vuoristossa energiankulutus voi olla kaksinkertainen tavalliseen päivään verrattuna, ja vuoristossa voi mennä ruokahalu, joten itseään olisi hyvä myös lihottaa. Itse olen kuitenkin suorastaan lääketieteellinen ihme, sillä olen saanut reissussa jopa pari kiloa lisääkin. Ruoka onkin reissussa hyvää: paikallisoppaat kokkaavat retkikeittimillä, ja muulit tuovat varusteita ja ruokaa perusleirille 4.2 kilometrin korkeuteen.

Mitä riskejä vuoristovaellukseen liittyy?

Vuoristossa vaeltamiseen liittyy aina vuoristotaudin riski. Vuoristotauti voi tulla kenelle tahansa, ja jos oireita on, tulee lähteä alaspäin. Itse sain harjoitusleirillä 5.2 kilometrissä oireita, kuten unettomuutta, kamalan päänsäryn ja oksettavan olon. Oireet kuitenkin hävisivät, ja pystyin jatkamaan reissua. Samasta porukasta yksi sai keuhkopöhön ja toinen rytmihäiriöitä, joten täysin vaaraton ei reissu milloinkaan ole. Riski on suurin, jos ei valmistaudu kunnolla ja varaudu kaikkeen.

Itselleni vaikeinta on ollut paleltumisriski viime talvena hiihtovaelluksella. Oli viimeinen pätkä menossa enkä varautunut tarpeeksi. Ajattelin, että tuon viimeisen yöhiihtopätkän
4-5 h menee miten vaan, koska loppu häämöttää. Keli kuitenkin kylmeni matkan aikana. Olin ensin hikoillut ja sitten tulikin kylmä. Olin pakannut lämpövaatteet liian syvälle enkä viitsinyt ruveta kaivamaan. Kaverit onneksi auttoivat, sain untuvatakin, teetä ja suklaata. Paleltumisriski on otettava vakavasti eikä huipulle saa pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. Aconcagualla saksalaisen retkikunnan jäsen kuoli, ja paluumatkalla lentokoneessa näimme nenänsä mustaksi palelluttaneen miehen, ja nämä tapaukset saivat miettimään omia tavoitteita uudelleen.

Telttamajoitusta Aconcagualla (kuva suurenee klikkaamalla)

Kerro lisää Aconcaguan reissusta

Vuoristovaellusreissu kesti kolme viikkoa: valmistumisnousu kestää viikon, tämän jälkeen lepäsimme muutaman päivän ennen siirtymistä luonnonpuistoon ja viiden päivän todelliseen rehkimiseen. Välillä edettiin kävellen, välillä suorastaan käsikopelolla.

”Huiputuspäivänä” lähdimme liikkeelle aamuyöstä ja palasimme seuraavana päivänä kolmen aikaan. Lähdön aikaan oli pimeää ja aurinko alkoi valaista ja lämmittää noustessaan. Ylimpään leiriin kiivetessä oli paha lumimyrsky ja yksi porukasta meinasi jäätyä. Vain naiset jäivät ylös, miehet lähtivät alas. Teltanpystytysilma oli huono, ja teltta olikin märkä – melko kylmää kyytiä. Itselläni ja yhdellä ulkomaalaisella vahvistuksella olisi ollut mahdollisuus päästä huipulle asti, ja halusimme koittaa kiipeämistä, mutta huonon sään vuoksi käännyimme takaisin. Vuori on vajaa seitsemän kilometriä korkea, ja jäimme tällä kertaa 6.3 kilometriin. Omassa porukassamme reissu on järjestetty niin, että turvallisuus on tärkeintä. Kuultuamme saksalaisen kuolemasta vahvistui ajattelu siitä, ettei huipun saavuttaminen voi olla reissussa tärkeintä. Olosuhteet vaihtelevat, ja niiden mukaan pitää mennä.

Lepohetki vuorilla

Mikä reissussa on parasta?

Lähden, koska on kiva tunne kokeilla, jaksanko vai enkö. Haluan kokea sen pisteen, kun ei enää jaksa (en tosin keskellä korpea). Rehkimisestä tulee hyvä fiilis, voi keskittyä siihen. Yksinkertaisista asioista, kuten ruokailusta, tulee reissussa tärkeitä, sillä vuoristovaelluksella ei lopulta tapahdu paljoa. Maisemat ovat kauniit, kerran koin vaikuttavan hetken nähdessäni kondorikotkan.

Vaeltaessani yritän ajatella, että täällä kävellään ja nautiskellaan niin kauan kuin voidaan, tavoite ei ole vain päästä huipulle. Koskaan ei voi tietää, miten reissu lopulta menee. Hirveä roinamäärä kannetaan ylös, vaikka lopulta tavaroista vain pientä osaa käytetään. Rutiini tekee tästä myös hauskaa: kamat kannetaan ylös, levitellään ja pakataan taas.

Kotona olo on reissun jälkeen vaikeaa, koska on niin paljon tehtävää: pitää käydä töissä ja kaupassa ja maksella laskuja.

Mitä terveisiä haluaisit lähettää lukijoille?

En osaa muotoilla terveisiksi, mutta haluan vielä sanoa, että ahkerasti jumppaamalla saa hyvän kunnon, joka on riittävä tällaisiinkin reissuihin. Hiihtoporukassamme on armeijamiehiä, ja toivon, etten ole se heikoin lenkki. Tähän mennessä olen ainakin pärjännyt hyvin!

Retkikuvat Paula Strengellin kotialbumista

Paulan Huippuvuori-reissusta voit lukea lisää täältä.

Takaisin

Kommentoi

Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.